Ruska 2005

Tie mieron on kiero ja pölyinen

Vanha reissuratsuni Kepsi otti ja väsähti. Sillä lailla räks. Syyskuun puolivälissä oli kuitenkin vielä viikko kesälomaa, ja matkaan oli päästävä. Vaihdoin meininkiä ja loikkasin möhköenskapuolelle. Pian olisin kuin mikäkin sora-Sakari tai loka-Kalervo ja rymyäisin tiettömiä taipaleita, äärettömiä aavikoita ja ehkä jopa puolalaisia maanteitäkin, jos oikein häjyksi äityisin. Ensimmäistä nurin ajoa jo ihan innolla varroin. Siis tohtori törisemään ja sora sorisemaan; suunnaksi pohjoinen ja tavoitteeksi lumille tai jäisen nimisen vesistön ääreen pääsy.

Maanantai-iltapäivällä läksin matkaan verekset renkaat vantehilla ja tarakalla teltta, paksu makuupussi ja repullinen GT-karttoja. Kartan kapeilla mustilla viivoilla oli hauskaa, mutta niitä pitkin ei mittavia päivätaipaleita kertynyt. Suunnisteluun hupeni aikaa. Iltaseitsemältä jo alkoi olla pimeää, eli aamuin oli heti auringon noustua lähdettävä liikenteeseen. Näinpä tehollista ajoaikaa oli vain kymmenisen tuntia per päivä.

Reima reissufiilis tarvitsee herätäkseen autolautan teräksisen kannen. Oulujärven ylityksen jälkeen alkoikin jo taika toimia, ja tiistai-iltapäivän metsätiet olivat pehmyitä ja kurvikkaita. Ah auvoa, oi onnea!

Kainuussa loppukesä kääntyi yön aikana sydänsyksyksi. Tuuli katkoi puita, heitteli oksia tielle ja hellitteli nopeusmittarin vaijeria. Koleaa oli, ja koko vaatekerta pysyi visusti päällä. Kun sataminen taukosi, käväisin Kuusamon kupeessa Julmalla-Ölkyllä jaloittelemassa. Uljasta maastoa, mutta heti jäsenten vetreydyttä piti taas päästä satulaan takalistoa paaduttamaan. Ölkylle johtavalla sivutiellä tuli todetuksi, ettei vastalanattu sora ole sitä ihaninta ihkua tämmöisellä rymymöykylläkään. Ehkä omassa asenteessa vain oli vikaa. No sää kuivui sen verran, että karautin Lappiin.

Saariselällä heräsin aamulla tylymmänpuoleiseen hyyhyn. Teltan vetoketju oli jumissa. Ihan kuin jäässä. Ulos päästyäni rekisteröin olosuhteet, jotka meillä etelärannikolla luokiteltaisiin ensilumeksi. Täälläpäin tämä oli kai tavallinen vilakka kesäkeli, sillä lumi tiivistyi pian jääksi. Lipsakalla pikitiellä ei nyt huvittanut ajella, eikä museoidulla vanhalla Ruijan-tiellä saanut koko aamua kulumaan.

Kaunispään huipulle piti sitten mennä liukastelemaan. Ylös pääsi helposti, mutta tovin joutui odottelemaan ajoväylän sulamista ennen kuin tohti tulla alas. Ehkei tämän pitemmälle pohjoiseen enää kannata jatkaa. Nyt voisi katsastaa, mitä muuta Ylä-Lapissa on kuin nelostie.

Tie vei Kutturaan kurainen. Seudulla on valtaus jos toinenkin, ja lukuisten kultalain postilaatikot reunustavat asumattoman korven läpäisevää tietä.

Laajassa Lapin maassa poliisi ei ennätä joka paikkaan. Lakirajoitteisten tavoittaminen on järjestetty itsepalveluna.

Täällä on tilaa temmeltää. Loskakin alkoi sulaa, joten loiskuttamaan vaan. Sen verran vielä arastutti, että aina välillä piti käydä jalkamiehenä katsomassa, kuinka edetään.

Eräskin kartan katkoviiva meni sinisen viivan yli. Kahluupaikassa virtasi vinhasti polvensyvyinen kylmä vesi, ja pohjan peitti liuta liukkaita pyöräköitä kiviä. No kokeillaan tuota sitten ensi kerralla. Riittäähän näitä polkuja.

Homma alkoi jo sujua. Kuvan hetkenä vielä hymyilytti, mutta pian polku muuttui ensin pirunpelloksi ja sitten lähes suoksi. Aimo roiskimisella siitä kuitenkin selvittiin. Perskeles, johan tässä rupeaa kura nousemaan päähän. Menin metsään katumotoristina ja tulin sieltä – öh – katumotoristina, joka luulee pysyvänsä polulla pystyssä.

Torstai-ilta Rovaniemellä. Rollo on ehkä Tammisaaren ohella se toinen paikka, jossa illan parhaaseen räpsäralliaikaan raitti raikuu mainosvaloja mutta kylän koko väestö näyttää abduktoidun. Koivun ja marjapensaan välimuotojen reunustamille pikkukaduille vastavoimaksi yöllisen taajaman yllä leijuu verenpunainen neonvaloristi, jonka luometon silmä kyttää herkeämättä Lapin posketonta päätaajamaa.

Aamulla ajoin Aavasaksalle. Sieltä näki kauas. (Tummana siintävä vastaranta on Ruotsi.)

Jotta reissussa olisi mitään mieltä, sen pitää olla ainakin osittain ulkomaanmatka. Ruotsin puolella oli käytävä, ja se vei Ylikainuuseen. Tienoon pöheiköissä avautui hiekkateiden ihmemaa ja Brännabergetin laelta melko mellevät maisemat.

No niin, onnistuihan se lopulta. Ylimielisyys metsäpolulla koitui tappiokseni. Pohjois-Pohjanmaa jää päihittäjättään. Tienvarsilla mälli poskessa kyttäävät punatakkiset ammuskelijat olisivat kihisseet kiukusta, jos olisivat saaneet vihiä kaadostani. Matka oli siis vihdoin saavuttanut teholliset tavoitteensa. Ketjut laahasivat jo maata ja takarenkaastakin oli urat vähissä. Kotia siitä oli hipsittävä, mitä mä siellä enää. Lopun matkaa Iisalmesta asti ketjut hyppivät rattaalla, mutta ajatus kylpyammeesta toi sitkeästi hikeentyneen matkaajan perille.

- Esa